Viikon treenit; hiittikuulumisia!

(c) Annika Linnainsaari

Viime viikon treeneistä ei sinänsä ole paljoa sanomista - Kurre matelee metsässä kuin etana, sillä pohjat on hirveässä kunnossa. Me tarvittais snorkkeli ja räpylät. Annan sen siis madella, ymmärrän jos ponia ei kinosta! En mä itse sinne juoksemaan menisi :D

Kurre oli siis estekisojen jälkeen kolme kertaa valjaissa viikon aikana, hyvin peruslenkkiä heittäen. Yksi varustemuutos tuli tehtyä - olen ajanut sitä pitkään vaan riimulla, sillä se on ollut vähän haluton kuolaimet suussa. Ratsastaessa sillä ei ole suun kanssa ongelmia kolmipalakuolaimella, mutta ravinivelen epäilin tökkäävän ponia kipeästi kitalakeen pidätettä ottaessa - Kurre nimittäin helposti avaa suunsa pidättäessä ja painaa suu auki kuolainta vasten. Nyt hain viime viikolla postista Hevarilta tilaamani ravikolmipalan. Haluan ajoon kuitenkin sen alaviiksen, jotta kuolain ei liu'u toisesta suupielestä suuhun, jos tulee jonkinlainen tilanne. Viiksellinen kuolain pysyy paremmin paikallaan vakaana.

Ravikolmipalani paljastui olevan anatomisesti muotoiltu kaiken päälle. Halusin nimenomaan mantelinmuotoisen keskipalan, en litteää - koska se pyöreä toimii selästä. Miksi muuttaa hyväksi havaittua?

Ja hei. Kuolaimen vaihto oli paras ratkaisu ikinä. Ei Kurre ikinä ole huono ollut nivelellä. Herkkäsuinen se on ollut aina, nahoitettu suora oli varsa-ajan kuolain. Jokin ei vaan mätsännyt. Oon varmaan vähän ylisuojelevainen ja etsin ponista koko ajan epämukavuuden merkkejä ja nyt vasta tajusin sen kuolaimen kunnolla. Kurre on meinaan ollut ihan supertyytyväinen ajossa! Se ei ole kertaakaan avannut suutaan lenkin aikana, ei edes pidättäessä kun se vielä haluaisi mennä. Tarvii investoida starttipäävehkeisiin oma kuolaimensa vielä jossain vaiheessa, vaikka ei se ravisuitsissa iso vaiva ole vaihtaa kuolaimia suitsista toisiinkaan.

Nyt maanantaina käytiin iltapäivästä hiitillä, kun sain isäpapan mukaan vetämään sekkiä kiinni. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen meillä oli kaikki starttikamat päällä - oli sekki, oli kilpakärryt, oli kärkipainot! Tosin matkalla radalle muistin, että unohdin piiskan ja tarvii shoppailla potkuremmi startteja varten. En ole käyttänyt sitäkään kahteen vuoteen ja ei mitään käsitystä, mihin vanha on jäänyt. Ajoin Wilkun ponia Annea silloin pari vuotta sitten omilla valjaillani ja varmaan sille tielle on se potkuremmi jäänyt. RIP potkuremmi, you are greatly missed. Piiskan lainasin ratatallilta.

Mua hirvittää edelleen lyhyille kilpakärryille kiipeäminen ja jotenkin se potkuremmi on ollut mun omalle päälle iso asia, vaikka Kurre ei ole ikinä potkinut. Ei edes varsana, kun se oli hankala ja koetti kaikki keinot vältellä työntekoa - saattoi se pukittaa, muttei ikinä, ikinä potkaissut. Hiittikärryille sitä remmiä en edes kaipaa, mutta kilpakärryillä vähän jänskättää. Niin nytkin. Kyllä se siitä äkkiä laantuu, kun muistaa olevansa oman maailman luotettavimman ponin kärryillä, Mitä nyt kyseinen eläin lämmityksessä kyttäsi mm. pyöräilijöitä, joita ei tokikaan ole koskaan nähnyt. Meillä tosiaan ollaan tarhattu vuosia tien vieressä ja siinä tiellä treenaavat kilpapyöräilijät. Ne samat, jotka kokoontuu siihen bussipysäkille meidän tarhan eteen. Facepalm.

Hiitti meni hyvin! Ajelin ihan kiireettä ensimmäiset 1500 sen minkä poni meni itse ilman suurempaa kannustusta ja viimeiset 500 pyysin pistämään tossua toisen eteen. Koko matkan korvat pyöri päässä ja mulla oli olo, että maisemia me tässä katsellaan suurimmaksi osaksi... Kurre tietää, koska tehdään töitä. Niitä ei tehdä, kun juostaan rataa ympäri yksin, ilman mitään kilpailijaa :D

Tarvii alkaa katsella sarjoja pikkuhiljaa, kun radat kuivuu! Se niin sanoen ei ole kurakelin poni.

Ajoin muuten hiitin sillä uudella kolmipalalla. Jätin suunsulkijan pois. 

Ei jälkeäkään mammaa kuskaavasta pikkuponista.